Satu

Kysyin tyttäreltäni (Vilja 5v), että mistä isi nyt kirjoittaisi tähän tietokoneeseen. Vilja vastasi: Perhosista, tulesta ja lohikäärmeistä tietenkin! Siispä, teeppä Esko satu. Viljan toivomat Perhoset, tuli ja lohikäärmeet olisi syytä olla mukana. Toteutus tietysti ihan oman mielesi mukainen.

Jäämme odottamaan
-Ville

LOHIKÄÄRME MAX (16.10.2012)

Satuja ne ovat surullisetkin sadut...
Satujen maailma on usein maaginen ja täynnä seikkailuja. Viljan antamat pakolliset osat helpottivat minua kovasti sadun tarinan luomisessa. Niistä sain heti kauniin mielikuvan yhdessä lentävistä lohikäärmeestä ja perhosesta. Halusin kuitenkin omaan satuuni myös traagisuutta, josta voisimme jotain oppia. En ole aivan varma opetuksen laadusta, mutta tarina on ainakin traaginen.
Tässä sadussa seikkailevat maailman viimeinen lohikäärme Max ja Perhos-Ossi. Satu sai runon muodon.


-Esko

KELTAISET LEHDET

Kyllä vaan. Olen huomannut, että koivuihin on tullut keltaista väriä. Syksy tulee!
Olen aina pitänyt syksystä ja sen tunnelmasta. Vähän ripottelee vettä, ilmassa on raikkautta ja kosteutta, saa laittaa lämpimät vaatteet päälle, kynttilät ilmestyvät sisustukseen... Syksyssä on mielestäni paljon hyvää, vaikka sitä leimaakin kesän taakse jäänti.
Syksy aiheuttaa toki myös ahdistusta. Värit häviävät ja alkaa tulla pimeää. Päivät lyhenee ja illat pitenee. Itsetunto alkaa laskea kohti nollarajaa. Syksy on kovaa aikaa ihmisen sisimmälle.
Ilma alkaa kylmetä. Alkaa lämmön kaipuu. Ja koska lämpöä ei enää tarjoa säätila, se täytyy löytää peiton alta. Tai paremmassa tapauksessa toisesta ihmisestä! Romanttista, eikö vaan? Tietysti, jos toista ihmistä ei ole lähellä, on syksyn kylmyys lähinnä äärimmäisen kurjaa. Paleltaa vaan, vaikka lisäisi vilttejä päällensä kuinka paljon.
Syksy - tunnelmaa vai tuskaa? Ville, puhu.

-Esko

Kyllä vaan. Syksy ei aiheuta vähääkään ahdistusta. Vaatimustaso vähenee sekä luonnossa, että omissa puuhissa. Aletaan käymään vähän pienemmillä vaihteilla, kun energia menee seuraavaan kasvukauteen valmistumiseen. Voidaan fiilistellä. Seuraavassa jotenkin tutuntuntuinen fiilistely: t. Ville

SYYSTÖITÄ (9.9.2012)

Lämmöllä ja läheisyydellä taistellaan syksyn yksinäisyyttä vastaan. Tässä laulussa ainakin. Myös toiveikkuus on tärkeä liittolainen syksyisin.
Apunani toimi Makke Nurmi, jonka asuntolastudiossa ääniteltiin. Makke myös näppäili kitaraa nauhalle. Kiitosta siihen suuntaan.
-Esko

KUNNIANHIMO

No niin. Kesä senkun mennä putkuttaa ja minä olen jo alkanut siirtämään katseitani takaisin työelämän alttarille. Kesäisenä blogiaiheena minä siis tarjoilen kunnianhimon ja ehkä myös sen puutteen. Mitä on kunnianhimo? Tarkottaakaako se pyrkimistä työelämässä mahdollisimman hyvään asemaan? Vaikko mahdollisimman mieluisaan asemaan? Pitääkö saada mahdollisimman paljon rahaa, vaikko rakentaa oma ammattitaito niin korkealle kuin vain omassa laji- ja yksilömittassaan pystyy? Pitääkö kunnianhimoa hoitaa ja ilmeneekö se hoitamattomana kateutena?  Näihin kysymyksiin Esko, sinä nuori oraakkeli anna sanasi :)
-Ville

EN MÄ TÄTÄ VARTEN (10.8.2012)

Kunnianhimo on tärkeää elämässä, jotta saamme saavutettua tavoitteitamme, mutta välillä se saa myös hupaisia ilmenemismuotoja.

Olen seurannut tämän vuoden Lontoon olympialaisia, sen huumaa ja mediahässäkkää suhteellisen aktiivisesti. Kunnian- ja voitonhimo ovat urheilussa luonnollisesti läsnä, kun taistellaan maailman parhaan kunkin lajin osaajan paikasta. Yhtä kuumaksi ja kuumemmaksi tunnelma tuntuu kuitenkin nousevan kehien ja ratojen ulkopuolella. Television ääressä osataan lajin kuin lajin kikat paremmin kuin kymmeniä vuosia harjoitelleet huippu-urheilijat. Jos Suomi ei saa mitalia, se koetaan suurena häpeänä ja kunnian menetyksenä. Aivan kuin se tekisi meistä jokaisesta hitusen verran huonomman ihmisen.

Näiden ajatusten jälkeen otin kynän käteen ja sain aikaiseksi runon En mä tätä varten, joka on omistettu kisastudioille.

-Esko

Minä olen ollut melko innoskas kaikilla muilla elämän alueilla blogiamme laiminlyöden. Mutta nyt iskin viimeisen hetken jälkeen lastenlaulumeiningillä siihen, että noloa on huomata omassa itsessäni ne kaikki raadollisimmat piirteet mitä muissa vihaa , ja kuinka ne ovat monesti juurikin ne toimimaan panevat voimat, joiden alle hyytyy sekin vähäinen hyvyys jota itsestä saattaisi löytyä (melko pitkä lause). t. ville ps. minusta kunnianhimo melko monesti pelkästään ryhdikkyyteen jalostettua kateutta.

MIESTEN HAKU

Olen jo jonkin aikaa hämmästellyt lavatanssien suurta suosiota Suomessa. Tuntuu oudolta, että muuten tämä pirtteihin perääntynyt jurokansa innostuu juuri tanssiin, joka lienee on ilmaisumuodoista yksi haastavimmista. Kuinka keski-ikäiseen vartoloonsa tyytymättömät suomalaiset yhtäkkiä unohtavat ympäröivät silmät ja antautuvat tanssin rytmien maailmaan täysin? Tämä on mainiota mielestäni! Ehkä tylyn ja karun kansan maine on liian yksioikoinen ja tanssin vapaus on sielumme vaatimaa tasapainoa.

Tällä kertaa pureudumme tähän kyseiseen kansanjuhlaan. Mitä tunteita herää suomalaisessa miehessä, kun tanssilattian laidalla syttyy MIESTEN HAKU- kyltti ja on aika lähteä etsimään daamia seuraavan tanssin ajaksi - ja mahdollisesti jopa pidemmäksi aikaa aamukahviseuraksi? Kohdataanko kesän tanssilavoilla samaa tunnetta kuin alakoulun liikuntatunneilla huutojaoissa, jossa joidenkin kohtalo on aina jäädä viimeiseksi? Jännitystä ja suuria tunteita, niitä löytyy varmasti tanssi-illan huumasta.

Ville, tanssikengät jalkaan ja parketti haltuun!

-Esko

Juhannustanssi (6.7.2012)

Tällä kertaa Pohjanpeitossa päädyttiin tekemään yhteistyötä!
No niin. Kaivoin taas hieman 90-luku laatikoita ja sieltä löytyi eräs tangon tynkä, joka minusta kaipasi uudelleen valjastuksen tähän päivään. Sanoja säädettiin hieman Eskon kanssa ja tein eteerisen valssi C-osan ja jätin sitten karhean banjo-voittoisen tragedian Eskon käsiin, joka lupasi sitä jo varhaisemmissa blogeissamme päätään nostaneen videotaiteilija Joonaksen kanssa kuvallisesti työstää. Kuvausprosessissa annettiin hetken viedä mennessään ja spontaanisuus teki tehtävänsä niin Joonaksen kuvauksessa ja ohjauksessa kuin myös Eskon näyttelijäntyössä.

-Ville

Rakkaus ei kaipaa vaihtovaatteita!

Hyvä ystäväni (tätä ennen ainakin hyvä) sanoi ylpeästi ollessaan vaimoineen, mutta ilman lapsia keski-Euroopassa pidennetyllä viikonloppulomalla: Rakkaus ei kaipaa vaihtovaatteita! Lufthansa toi siis heidän matkalaukut vasta viimeisenä iltana. Mahtavaa! Rakkaus ei kaipaa vaahtovaatteita! Ei kaipaa! Mutta mitä se kaipaa? Onko rakkaus psykoosin muoto vaikko luterilainen tahtotila? No, nyt ammuin ehkä melko kovilla. Jos nyt mietittäis edes kumppanuutta tai uskollisuutta. Saisko edes niistä jotain? Kerro Esko?


ARKEMME YLI (7.6.2012)

Ville heitti aiheeksi tällä kertaa kestosuosikin rakkauden. Luulisi, että tuosta laveasta aiheesta saisi mitä tahansa irti, mutta minulle tuotti suurta tuskaa saada aikaan mitään. Ei sillä, että rakkaus minua ahdistaisi, vaan ylipäätään olen ollut luovuuttani tuhlaamassa pääsykokeissa ja muiden tekstien kirjoittamisessa.
Viimein sain tämän viikon alussa intoa Villen mainiosta otsikosta! Totta tosiaan, rakkaus ei kaipaa vaihtovaatteita. Mieleeni juolahtivat Leevi and the Leavings -tyyliset rakkaustarinat, jossa ilo tuntuu olevan yksinkertaista ja ihmiset tyytyvät vähään. Kaivoin pöytälaatikostani vanhoja sanaparsia sekä sointukiertoja ja tämän valssitempoisen parisuhderakkauden ylistyksen sain aikaiseksi. Tämä voisi olla köyhän miehen häälahja omalle morsiammelleen.

-Esko


Tässä minun tuotos. Se tulee myöhässä. Oli töitä ja pihatöitä, niin ei millään kerennyt. Mutta kappale on muhinut pitkään ja ajattelen välillä, että liveveto on hyvä. Iloineen ja suruineen ja niinhän siinä kävikin...

Nousta sain. Ei mikään meitä kahta voikkaan

Rinnakkain. Erottaa, kun tässä lakanoita pyöritellään

Voimakkain. On taju siitä miten huojuvainen

Tahdon kai? Ainakin tänään kakSistain

Rakkaus. Ei tarvitse vaihtovaatteita. Riittaa, kun ollaan yhdessä ilman vaateita

Pihallain leikkii nyt kaksi uutta voimaa

rinnakkain ne siellä toisiansa muovaa kohti maailmaa

Turvaa hain, jostain eilisestä likaa

turpaan sain ei tätä päivää sillä auttaa lain

Rakkaus. Ei tarvitse vaihtovaatteita. Riittaa, kun ollaan yhdessä ilman vaateita

TERASSIT TULEVAT

Alkaa olla jälleen aika kömpiä ylös sängystä ja herätä talviunilta. Huhtikuu on jo pitkällä ja ilmassa on havaittavissa useita kevään merkkejä. Mopojen pärinä on lisääntynyt. Muuttolintuja on palannut etelästä. Koirankakat ovat paljastuneet lumen alta. Loska kastelee jalat. Kesärenkaat on vaihdettu, jotta paremmin luistaa aamujään päällä. Terasseja rakennetaan katukuvaan. Vaatteet vähenevät. Allergiat alkavat. Vireystilan kohoaminen valon lisäännyttyä. Kevätmasennus. Valoisat illat.
Keväälle on monta merkkiä, mutta mikä niistä on todella varma rajapyykki? Olen huomannut kaikkien edellisten tapahtuneen jo aikaa sitten, mutta silti lunta sataa lisää. Takatalvi koittaa saada vielä kerran vallan.
Ja mitä kevät saa meissä aikaan? Monet piristyvät, koska valoisa aika pitenee. Itse olen huomannut, etten tarvitse unta niin paljoa kuin talvella. Myös romantiikka liitetään yleensä kevääseen - saamme kevättä rintaan kuten sanotaan. Osa taas potee kevätmasennusta. Mistä se johtuu? Kuinka luonnon herääminen kohti kesän vihreyttä saa ihmisen itsensä masentumaan? Onko kevään loisto ainoastaan muistutus omasta harmaudesta?
Mistä tietää, että kevät on tullut? Mitä kevään pitäisi meissä saada aikaan? Mitä kevät on sinulle Ville?

-Esko

No vastaus tuleekin samoilla lämpimillä. Esko on rohkeasti lähtenyt edellisissä blogeissa laajentamaan hänelle ehkä ilmeisimmästä runoudesta, joten minäkin astun Eskon reviirille ja tein ehkä elämäni ensirunon!



Kiitos keväästä!

Kiitos parkkipaikasta! Vaikkakin se on pornokaupan oven edessä.

Äitiä se olisi ainakin hävettänyt. Siihen nyt autoa laittamaan. 

Ihmiset luulevat, että menin sinne. En mennyt. Menin suutariin.

Kiitos suutarista. Vaikkakaan ei ole kerennyt vielä töitään tehdä.

Suutariin vein kevyen talvitakkini. Vetoketju on paskana.

Uusi takki, mutta huono. Suutari lupasi ottaa viikonlopuksi kotiin ja korjaa siellä,
 "kun ei töiltään ole vielä ehtinyt"

Luulin vetoketjun korjaamista sen työksi.

Kiitos keväästä. Voisi mennä terassille, vaikka mitä minä siellä?

Ei oikeasti paljoakaan huvita. Ei voisi ajaa autolla kotiin. 

Minne minä sen jättäisin? Pornokaupan eteenkö? 

Ja vielä kiitos keväästä, vaikka en enää ehdi sitä takkiakaan käyttämään, 

kun suutarilla meni niin pitkään ja nyt se on liian lämmin. Ostin uuden.

-Ville

SEISON KÄVELYKADULLA (6.5.2012)

Sain puristettua kuvauksen keväästä, joka hieman - täytyy myöntää - meni miinusmerkkisen latauksen puolelle. Ryhtyessäni tekemään tätä tuotosta, näin mielessäni Jyväskylän kävelykadun vapun. Siellä oli alkuviikosta kovasti kevättä tarjolla.

-Esko

Leijonakoru

Suomalaisuuteen ja usein sen mukana tulevaan kansalaisuuteen liittyy tunne, jota voitanee kutsua kansallistunteeksi tai -hengeksi. Mitä se on? Minä tiedän historiamme sodat, sen tuskan ja samalla "veljeä ei jätetä hengen" . Tiedän myös esi-isiemme hyvinvoinnin rakennustalkoot ja kaiken tuon ylevän millä meitä nykypäivän pullapoikia on ruokittu jo etukäteen. Tai Paavo Nurmet ja Juha Miedot kuvana suomalaisesta periksi antamattomuudesta. Kansallisromantiikka maitolaitureineen ja Eloveena- tyttöineen. Tästä kaikesta nousee joku värinä sisälmyksissä, jota ehkä voin luonnehtia ylpeydeksi tai jopa kansallistunteeksi; suomalaisuuden pohjavireeksi. Onko tuolla värinällä kuitenkaan enää nykymaailmassa mitään merkitystä? Mihin minä nykyihminen tarvitsen suomalaisuutta. Saati sitten nationalismia, jonka minä suomennan mieluusti: Itsensä parempana pitämistä syntyperän vuoksi. Joskus tuo nationalismikin on varmasti ollut tarpeen. Onko enää? Lähinnä on kansallistunne ja siihen liittyvä ovat näyttäneet minulle viime vuosina takapuoltaan. Olen ollut etuoikeutettu ja nähnyt jo vuosia nuorta elämää ja nuorten maailmankuvanrakennuspuuhia. Olen voinut läheltä katsoa leijonakorujen kauloihin ilmestymistä, mutta myös kun pilottitakit on laitettu lopullisesti naulaan ja tukkakin  on takaisin kasvatettu. Kansallistunne ja ylpeys omasta syntyperästä on ilmentynyt vihana ja suvaitsemattomuutena. Kansallistunne on ollut naamio, jonka taakse on voinut piilottaa kasvukivut ja pelon  vieraasta. En minä leijakorua halveksi, mutta mitä se tarkoittaa? Mitä sillä pitäisi kertoa? Mitä kansallistunteen pitäisi olla? Kerro Esko.

t. Ville

(15.3.) Eskon tuotosta odotellessa en malta olla lisäämättä aiheeseen jo omaa lauluani.

Laulusta ja tunnelmista...
Yritin puristaa suomiromantiikan, suomi-miehen hiekon itsetunnon, rakkauden janon, vahvan kotiseuturakkauden ja silti kaukokaipuun helpompaan elämään samoihin kuoriin. Halusin, että laulussa soisi jotain tuttua: Konsta Jyhlä. virret, mutta samalla Putrot ja muut nykyajan helismaat.  Tuommonen siitä tuli, noilla lääkkeillä.
Erityiskiitos Johanna Logrénin, joka soitti tuon mukavan haitarin tuohon ralliin.
  

MISSÄ KULJET SUOMI-NEITO (16.4.2012)

Minulle kansallistunne on ennen kaikkea maantieteellinen asia. Ihminen syntyy johonkin maahan maailmassa, ja siitä maasta alkaa tulla hänen kotinsa, jota hän alkaa arvostaa - tai epäarvostaa. Olen suomalaisen kulttuurin ystävä ja pidän kotimaastani, mutta samalla tiedostan, että jos olisin syntynyt muualla, esim. Senegalissa arvostaisin varmaankin aivan yhtälailla Senegalia ja sen kulttuuria ominani. Kotimaa on pysyvä tunne.
Näin ollen koen, että kansallistunteita yhdistävä tekijä on elinympäristö ja luonto. Me emme saa syntyessämme valita ympäröivää luontoa, mutta pikkuhiljaa alamme kasvaa siihen kiinni. Itse olen huomannut, että mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän minä viihdyn kesämökille järven rannalla. Luonnossa on helpointa rauhoittua ja rentoutua. Luontoon, juurilleni minä kaipaan kiireen keskellä.
Tällä kertaa minäkin tuotin Villen tapaan laulun. Lauluun koitin saada luonnon arvostamista ja sen parissa viihtymistä sekä kaipuuta, koska se on niin kovin suomalainen tunne. Apunani toimi Konsta Nieminen, jonka laulua ja pianon soittoa voitte kuulla laulussa. Kiitos Konstalle.


-Esko